Kalamies

Meri kuohui, vyöryi voimassaan,mies istui luona veen;hän tyynnä katsoo onkeaan,tyly saakka sydämeen.Hän kuinka istuu, kuuntelee,niin syvyys sylkähtää,aalloista ilmi humiseeveen vaimo vaahtipää.

Se laulaa näin, se lausuu noin:»Miks kansaa kiehdot munsa ihmis-eljin, ongelmoinylös kuolonhehkuhun?Ah, tietäisit, kuink’ autuason kala kuilussaan,astuisit, parka, paadeltasterveyttä tuntemaan!

Meressä eikö päivä käy,kuu päily kuohupäin,taas kahta kauniimmalta näylaineita hengittäin?Sua eikö taivaan syvyys tuo,sinikuulas soilu veen,omat eikö kasvos kutsu nuokalpeesen kasteiseen?»

Meri huokui, huuhtoi rannallajo jalkaa onkijan;povi hällä paisui kaihostakuin puoleen armahan.Soi sanat noin, soi laulu näin,hän kohtalonsa ties,veti vaimo luo, hän vaipui päin,ja oli mennyt mies.