Kaksi runoa sikermästä »Lapseni kuoltua»

Kevätvälkkeessä ulkona leikkii lapsonen.Sata seikkaa nähtävää, kukin riemuun johtaa:joet virtaavat, kedot laajat hohtaa.Näki illan katsovan takaa lehmusten.Kuvat kauniit kaikki se katse himmentää.Ylt’ympäri kaikki niin äänettömäks jää.Ja on kuin laaksoissa nyt sävel hiljaa soisi,kuin maanpiirin tään ikävällä se vyöttää voisi;värit kuihtuvat, kaikki on kelmeää.

Laps hämmästyy: mitä onkaan tää?Uni ruohojen soitossa nyt hänet yllättää;käsin kylmin kukkaset koskevat sydämeen,hymyhuulin hän nääntyy tuskaan suloiseen.Pyhä, kaunis maa, emo kalpea, hiljainensuo pienelle suuta ja vie liki sydäntään,ei koskaan päästä hänt’ enää sylistään,tilan laatii lapselle pehmeän, lämpöisenluo kukkien, sammalen. –

»Isä, äiti, miks tähteni itkettekään?Olen saapunut puistoon kimmeltävään;suur’ on se ja laaja ja ihmeellinen,helo täällä on kukkien kultaisten,somat lapset lentävät, siipiä väikkyyjoka suunnalla, lauluja ilma läikkyy. –Kevätpäiviltä mulle ne tuttuja on,ne lens yli laaksojen, vuoriston,ne taivaalta huuteli hilpein suinalas puistoon, jossa mä uneksuin. –Ja keskellä kukkien kuultavaistenkäy kaunein parvesta kaikkien naisten,käy kaunis lapsonen rinnoillaan. –Soperrella en saata, en itkeä saata,minä laulan vain, minä en voi laata,yhä riemulla katselen vaan.»

Lyö tornikello jossain,ja yö on pohjaton,niin himmeä on lamppu.Sun vuotees valmis on.

Ylt’ ympärillä talonkäy tuulet valittain.Siell’ istumme me yksinja kuuntelemme vain.

On kuin sun täytyis tullaja oveen koputtaa,kuin eksyksistä lapsitaas taaton luokse saa.

Me hupsut, hupsut raukat!Yön tuska ankarinmeit’ yhä harhaan johtaa –sä pääsit kotihin.