Illalla uneksin kerta

Illalla uneksin kerta,hautoelin haavehiatakkavalkean valossa,eessä roihun riutuvaisen.

Ylleni hämärä hiipi,varjoja vaelteleikse.

Oli mulla polven päällätyttö pieni, puhdas pulmu,kirkas, kaunis katsannolta,hipiältä hieno, raitis,asuja elämän aamun,päivän koiton, lämmön lapsi.

Tyttönen kätensä kierti,käsivaret hennot, valkeetkahlehiksi kaulanani,sitaisi suloisen solmun,painoi päänsä povelleni,katsett’ etsi katseellansa.

Himmeni takassa huike,tulen tuike sammui, riutui;puut oli palaneet poroksi;tuolta täältä tuhkan altahiukan puunti pieni hiili.

Syttyipä sydämeheni,pulpahti povehen mulleuusi aatos, aivan outo,haave herkkä ja valoinen,jota ma tajusin tuskin,en ees’ puolta ymmärtänyt –niin se oli outo, kummailmestys imehtivälle,mielikarvaan kantajallevaivassa väettömässä.

Hälveni surujen summaomantunnon tuska, polte;ehjänä sydän sykähti;veren kierto talttui, tyyntyi.

Olinko unessa, vaikovalvehilla? Tuot’ en tiennyt.

Tuosta tunsin, kuinka kasvoirauha, riemu rinnassani,tunsin tuulen henkäyksen,kesäisen ihanan ilmanottavan olemukseni,kokonansa, kaikkinensa;kukkaset yleni, kasvoi,kedon korut keinuelituossa ihan itsestänsäilmassa, iloitakseni;lauloi linnut, luomakunnankaikki kantelot kajahti.Kuulin laineen loiskinata,rantahiekan helskytystä,kahiloiden kumman laulun.Kuulin korpien kohinansekä vuorten suuret äänet,erämaiden ennustukset.Kaikki, kaikki kuulin tunsinriemussa rajattomassa,ilossa iki-hyvässä.

Itse mä kedolla kuljin,astelin alankomaitakera tyttösen korean,sinipiian sievänlaisen,soitossa suvisen päivän,illan viileän ilossa.

Suuri ja suloinen rauha,rinnan rauha, onnen huomenoli mun osaksi tullut,tullut mulle, tuiretulle.

Havauduin haavehesta,hurmauksesta heräsin.

Polvelt’ oli poissa tyttöpaennut povelta pulmu.

Takka tumma niinkuin yöhyt,pirttikin pimeä aivan.

Kuitenkin unikuvista,kukkasista kauno-haaveenjotakin jälelle säästyiiloksi elon ikävän:

Usko, luottamus unihin,hartauteen haavehien!