Kun kerran!

Kun kerran kaikki ne valveutuis,ne, jotka nyt vielä makaa,ja kaikki, kaikki kun liittoutuisja vartio tehtäis vakaa,niin eiköhän silloin jo ennättäislevon aika ja lohtua lennättäishyvä enkeli, siivillä siunaus,ja kaunihin kirkastus?

Ja eiköhän silloin kukkia voismaa, jota nyt kirous painaa,hyvän, hyödyn kukkia, ehkä se loiselon siihen, mikä on vainaa,elon, voiman kauneuskaipuuseenja uskoa mielehen jokaiseen,ja eikö se henkeä kohottaisja kaikkea kasvattais?

Sukukunnat eikö jo ymmärtäis,mikä onnehen kansat nostais,ja pyytehet halvat eikö jo jäis?Vale tottako vielä nyt ostais?Ja vieläkö mahtien mammonasais elämän kulkua ohjataja määrätä yksilötuntehetja hallita aatokset?

Ja vieläkö purppura-loistokkuusyhä orjien verta pyytäisja tokkopa ainehen valtikkuusyhä orjain henkeä hyytäis?Ja vieläkö nälkähän kuoltaisiinja vieläkö sortua suotaisiinväkevämmän vainohon heikomman;katinkultien hintahan?

Oi, emmekö joskus joukolla,joka mies sekä nainen innoin,vois puuhata pyhällä tou’ollaihan halulla yhtärinnoin,ja emmekö uskoa saattaisi,jos vaikkakin laihoa kaataisisyyshallat, että se sittenkinviel’ joutuvi jyvihin?

Ois ojia luotava jokaisen,tulis hengen vainio kääntääsekä syttää kantoja kaskienja juuria irti vääntääja kiviä kitkeä, kierittääsekä peltoa pöyhetä, pehmentääja uskoa päivien paisteesenja tuulihin jumalten?

Näin kaikki kun yhtehen yhtyisisekä kutsua hengen kuulisja kaikki kun työhön jo ryhtyisi,niin tottahan silloin – luulis –kevät koittais elämän talvehen,ois täytenä mitta jo murheidensekä siihen, missä on kirousvois syntyä siunaus!