Runo (Kaatra)

On istuttu illat ja kuunneltuja saatu on oppia uutta.Taas tiedon on mahlalla juotettuja onnen on he’elmiä tarjottuseka sielujen aateluutta.

Ovat tietojen-taiturit haastelleet,sanasankarit sanoja suoneet.Ei ole he vaivoja säästelleet;pyhimpääns’ ovat meille he uhranneet,ovat valoa, voimaa luoneet.

Ovat luonehet voimia uskomaan,ett’ ijäti yöt’ ei kestä:koronkiskurit ettei kullallaan,rahamahtavat ettei mahdillaanikipäivän koittoa estä.

Ovat selvitelleet, että se tie,joka veljeys-juhlaan johtaa,ei vaivoja vaill’ ole, että se lietyön raskahan tie, vaan sinne vie,kuss’ onnelan ukset hohtaa.

Yks’ ainoa että on tiehyt vaanja se tie on uskon tietä,sen uskon, että kun taistellaan,niin kerran me voittoa laulellaan.– Ei määrähän muu tie vietä.

Ja että jo koitto on keväimen,yö että jo päivään ehtiija että nyt aika on kyntöjen,on toukojen kuu sekä toiveiden,pyhä puu pian että jo lehtii.

Siis työmies! Kikehin kyntöön käy!Ylös nouse ja oikeus hanki!Toden voittoa vaikkapa koht’ ei näy,niin kerran se sentään ennättäy,ijät päivät se ei ole vanki.

Pois nälkä ja tuska ja murhe muu!Pois ruoska- ja armovalta!Kun riittävän leivän saa joka suu,kun orjuus ja herraus unhoittuusekä mahtius mahtajalta.

Niin vastapa silloin hetki se on,jona taivahan tänne me loimme,jona veljeys voima on voittamatonja ihminen meillä jo ihminen on,on hetki kun levätä voimme!