Henrik Wrede

Syttyessä päivänpalonkaikuu ryske taistelon.Lähteen sammuessa valonvoitto viel’ on saamaton.

Paikallansa urheastimiestä seisoo, kaatuvi.Mutta onni iltaan astiruotsalaista väistävi.

Moni urho hurmeisihinkaatuu, käypi kuolohon.Mutta urhoist’ urhoollisinHenrik Wrede toki on.

»Miehet poissa, vallin takaavihollinen syöksähtää.Ammuttuna ratsus makaa,Majesteetti, ota tää!

Heittäydy satulahan,kylkiin iske kannukset.Jos mä joudun kuolemahan,kruunua sä suojelet.

Vaarassa kun autan sua,palkinnonko siitä saan.Sotamies ei taisteluaväistä eestä kuninkaan.

Petturin mä nimen saisin,kurja raukka olisin,jos mä henkein pelastaisin,sinut vaaraan jättäisin.

Seuratkoon sua onni, maine.Rauhan saakoon pohjola.Kiiruhda! Jo vallin sai ne.Omaisian muista sa!»

– Kentän poikki kuninkaansaWrede näkee kiitävän.Hetken jälkeen eestä maansaantaa urho elämän.

Dunan rannalle hän kaatui,viereen virran aaltojen.Siellä ruumis maaksi maatui,tummat kuuset varjoo sen.