Sofistin suru

Hän istuu iltamyöhään yksinänsäja tutkiskelee kirjakääröjänsä.

Yö lepää yllä Aleksandrianja raskahasti huokaa Välimeri,vaan raskahammin kohoa rinta sen,ken opin ylvään isältänsä peri,vaan poikiansa hurmaa usko uus:tuon natsarealaisen jumaluus.

Hän kristologiasta huolii viisja hyörinästä keskiajan aamun,hän, joka tuntee opit Platoninja näkee edessänsä Zevksen haamun;vain ylimielisesti hymähtääja nojaa kirjakääröjänsä vasten:tuo armon-oppi niitä tyydyttäävoi kyllä, jotka elää lailla lasten.