Runebergille

Kun, tuoma tuulten tuoksuvain,Koht’ ilmass’ ilakoisTäys kuoro pienten laulajain,Sä menet meiltä pois.

Kun luonnon uuteen keväimeenHeräävät sydämetSen syliin vaipuin suloiseen,Sä lähdet, loittonet.

Sä menet meiltä, häipyenPois silmistämme niinKuin aamupilvi kultainen,Mi haihtuu auteriin.

Sen vanaa katselemme vait,Vaan sydän kaihoaa; –Se minne häipyi, siellä kaitJo päivä heloittaa.

Kas, harppu runon ruhtinaan,Hän missä liekin, soi.Siell’ ihmeit’ ilmi runon maanHän, rikas, laulaa voi.

Ja taivas seestyy, alla senKuin morsian on maa;Ja laulu, loitos helkkyen,Soi, soi ja kimaltaa.