Tytön rukous

Sun ristinpuusi juureen langetenJa silmät sinuun luoden rukoilen.Oi, älä hylkää mua, Herra; suoTään huudon nousta istuimesi luo.

Pyhässä loistat tähtivalossas,On okaseppel voitonkruununas.Suo enin rakastaa mun sinua;Rakastit ensimmäisnä minua.

Mun syntivelkani sa maksoit, mutEt hopeaa tai kultaa antanut,Vaan elämäsi annoit, kalleimpas,Ja elon lupaat mulle haudastas.

Ja katso: kun mä tulen peljäten,Mä köyhä, kurja, etees, Ikuinen,Niin sylis avaat, painat povelles,Saan armos, rauhas, lohtus, autuutes.

Omassa veressäsi puhdistuinSaan suudella sun haavojasi suin; –En, Herra, Herra, päästä sinua,Jos ensin et sä siunaa minua.

Oi, tutki mua: omas olenhan?Josp’ oisin hyvä niin, kuin haluan!Josp’ aina silmäis eessä, valossas,Rukoilla voisin hiljaa, Ruhtinas!

Maa mitä on, mit’ aarteet kalleimmat,Jos mua vain sa hoivaat, rakastat,Ja että rakastat, ma tiedän sen,Sen kertoo sielun riemu taivainen.

Maas kaunis on ja rikas; siinä lieSuloinen nuoren, rakastetun tie.Mut mulle suloisempi kuitenkinOn sinuss’ elämäni sisäisin.

Kuin kirkonmeno olkoon elämäin,Ja Henkes varjotkoon sen pyhittäin!Käyn kurkoittuen puoleen taivasten,Saan sieltä voimaa, voiton seppelen.

Ja elo vierii yhä kauniimminKuin tyyni, pyhä ilta sabbatin;Niin hyväks, vähitellen, tulen myös,Ett’ iloiten näät minuss’ oman työs.

Ja tähti sammui, pilviin vaipui kuu,Ja suruisana huohui tuulen suu;Mut, sielu valoss’ uiden, avoimiinHän, neito, katsoi Isän taivaisiin.