Kansan laulaja

Hyvälistö hienostunut,kaupungin koristus, kukka,neidot vienot ja vireät,rouvat pulskat ja helevät,herrat sorjat ja solakat,valkohapset vanhuksetkinsalin täyttävät sametin,silajavan silkkinensä.

Ukko, saapunut salolta,sydänmaalta matkaellut,on nyt laulella luvannut,soitella sälöisen soiton.

Saapuvi sälöinen ukko,salon ukko sarkahousu,pikimusta pitkäparta,ukko ketterä, kotoinen.Ei asetu uunin päälle,eikä pankolle paneite,istuvi ilokivelle,laulupaadelle paneikse.

Laulevi, taitelevi,soitella helistelevi.

Tumma kannel ja valkea kanneloli hänen polvellansa.Vuoroon toinen ja vuoroon toinensoi hänen sormissansa.

Tumma kannel huokui korvenkuusien huminoita.Valkea kantelo vilkahuttivihreitä lehdikoita.

Tumma kannel kuusikossatummana lampena väikkyi.Valkea kantelo loistossa päivänlahden kalvona läikkyi.

Tumma kannel kyyhkyläisnäkuusen lehvällä itki –valkea lenteli leivosenalivertäen ilmoja pitkin.

Tumma kannel kansan huolta,murhevirsiä soitti –valkea hilpehin helkähdyksinhuolet ja murheet voitti.

Ukko kun lauloi murhevirttä,painuvi kuulijan pää,haikean henkevin hytkähdyksinsydämet väräjää.

On kuni tummalla virralla Tuonenpurressa kuljettais,on kuni kuusena kansani murhevirtahan varjon sais.

Syvältä kansani sydämestälaulelu kumpuaa.Kuulijan silmässä kaunokainenkyynele kimaltaa.

Näen laulajan kantelo kontissaanläpi Väinölän väistelevän –näen neitosen nuoren rinnallaansulosuisen ja viehkeän.

Ja mä kuulen kansani laulelonylös toivohon kohoovan,sen kuulen mä huulilla hienostonkera kantelon kaikuvan.

Sävelniekkamme kantelon kaunosennokikarstasta puhdistaa,ja soittajat sorjimmatkin sensulokieliä soinnuttaa.

Se hellässä hoivassa soittajainilon vienoksi kehkeää,ja kerta se kautta maailmainhelokirkasna helkähtää.