Neitonen, tietäjä kuitenkin

Tuoksuva, kukkiva suvi oli silloin,kun hänen luonansa olla sain,kulkien kummut ja soutaen aallottenhossa toivojen, tunnelmain.

Vartensa hento, nuorekas, norjasorjana soljui käydessään,vaan miten varma oli uljas ryhtihallitsi puhdasta lempeyttään!

Katsoinko kulmien kaarien alle,tummat taikojen kuilut näin,näin niin syvät ja viisaat silmät,että mä säpsähdin säikähtäin.

Silmien kiehkurakaarien altakatse tuijotti tutkien,vaan kun aatteista innostuimme,silloin se säihkysi säteillen.

Hän oli hento ja sentään suuri,neitonen, tietäjä kuitenkin,nauravan koskaan en hänen nähnyt,hymy oli hillitty, vienoisin.

Vaikea hänt’ oli väittein voittaa,vaikea tuntein valloittaa,sain toki kerran kaihoa nähdätunteensa hetteistä tulvahtavaa.

«Umpeen vaipui se kirkas silmä«,lauloi äänin hän vienoisin,«äidin peittivät mullan alle« –silloin silmä jo vettyikin.

Kostein silmin hän katsoi kauvas,kauvas seutuun salaiseen –vaan kun katsehen mulle heitti,sirkosi silmä jo säkeneen.

Joskus illoin häntä mä mietinniinkuin outoa ongelmaa,vaikka mä mietinkin ymmärtämättä,aina hän eessäni kangastaa.