Vainiolla

Kas, tuolla kivisillä vainioillaJo vihertääpi vilja kypsynytJa saloillamme synkän avaroillaOn elonaika ihanainen nyt.

Mut taivahaisen valon viljapeltoSe vasta pukeutuupi kukkahanJa kukka tuo se on niin hento, melto,Se tuskin siintää pellon reunahan.

Jos kukka oiskin vaikka kuinka suuriSe hetkisen vain voipi heloittaaJos virkistystä ei saa myöskin juuri,Jos juurta raisu ruoste kalvaa saa.

Jos valon kasvi kultaloistossansaVain palatseissa kiihtyy kukkimaan,Se säilyttää ei jaksa loistoansaKun myrskyn puuskat alkaa kuohumaan.

Se loistaa hetken vain kuin iltatähtiYömyrskyn hiipiessä tienoollen; –Kun yli taivan musta pilvi lähti,Niin tähti peittyi pilviin sammuen.

Siks, veljet valppahammat, veljen kättäJo lyökää raatajille kuusistonJa ilman pöyhkeilyttä ylpeättäJo viekää heitä valon voittohon.

Niin – valon työtä valtaistuimillaVain elkää tehkö suuta soitellen,Mut saloillamme töillä pontevillaJa yhteisvoimin, lailla veljesten.

Ja silloin kansallinen kasvi SuomenEi latvasta vain kiihdy kukkimaan,Mut silloin koittaa uusi keväthuomenJa kukat varrenkin saa loistamaan.

Ja kukittua kesän heltehelläSe kasvi siittää viljan muhkean –Ja viljavainiolla yhteiselläEi halla hyydä kansaa Kalevan!