Belsasar

Belsasar kavahda toki,jätä pöytä ja ollos miesi,melu kiellä. – Ääni se hokivaroitusta, se turmaasi tiesi, –oi kuulehan, kuulehan sitä. –

Mut kuningas, kuulla et malta,kun pöytäsoittosi rämysult’ tukkevi korvat. Ja valtaja viini ja lemmenhämysun juovutti mielesi, sielus!

Belsasar, kypsä on aika,luetut ovat tarkoin jo hetkes’.Koht’ iskevi kohtalon taika,ja päättyy pöyhkeä retkes’,ja valtakuntasi suistuu.

Sulta viinissä sammui äly,elät vaistojen huumausta.On tylsää silmies päly,käden oudon et kirjoitustanäe seinällä, kolkkoa, synkkää.

Sun vaihtuvi kasvoillasihimot ilkeät, velttous ruho,[1]mut naisihin kiihkojasiyhä suuntaat. – Läsnä on tuhoja sorrut sä paheisiisi.

Häpeätä ja rikost’ on ollutelos aika. Se sielusi surmas’.Nyt turmios päivä on tullut:tulikirjaimilla sun turmas’käsi kauhea seinälle piirsi.

Tulet leimuu, taivas se vapaasoi, kaikuvat ilmanpielet,ja juuri kuin lallatat, tapaasun nielevät tulenkieletja kaadut kuin iskusta piilun.