Vanha Karjala

Sit’ entis orjuutta muistaaniin harva vaan,kun onnensa polkuja luistaahän päivän paisteessaan.

Sit’ entis orjuutta tietääniin harva vaan,sen tuhoista kertoa sietääkuin murti se uhrejaan.

Se entis orjuus se kaasiniin monen pois,sen helmassa Karjala raasiilon rinnasta ijäksi pois.

Se entis orjuus ol’ varmaanohdake ties,mi särki sydämen armaanja kylmeni kodin lies.

Sit’ entis orjuutta muistaaniin harva vaan,kun onnensa polkuja luistaahän päivän paisteessaan.

Sit’ entis orjuutta teillemä kerron nyt,sen kautta on eloomme meillesurun valkea syttynyt.

Sit’ vaarini kertoi illoinkun laps’ olin vaan,se sieluuni vaipui silloinei unhoitu milloinkaan.

Pieni mökki luona korven,jossa viljaahalla voitti,jonne hiljaaääni soittihovin kuulun käsky torven.

Mökissänsä siinä elileski parka,lapsens’ kanssaaina arkavuoroillansapäivät pitkät askarteli.

Äsken kuoli hältä miesi,lapsi puolenvuotta täytti,aina huolenaika näytti,puutteen, nälän tarkoin tiesi.

Sisään äkin vihoin äyhkäävouti herran,ruoska paukkaa,jok’ ei kerransääli raukkaa,jolle käskyjänsä räyhkää.

”Kuules leski, lepos heitä,ei sun sovilastas laatii,sua hovityöhön vaatii,laiskan virkas heti heitä!”

”Työllä äsken maksoin veron,nyt ei ruokaa,lapsi tuossanälin huokaa,oon kuin suossa,toivon lisätöistä eron.

Suokaa hyvä vouti herran,olla vapaa,sortumastatällä tapaasuojaan lasta,pyydän vaan mä tämän verran.”

”Tässä sulle armo paukkaa,tässä lakisulle läiskää,laiskanakinosaat räiskääavun huutoasi raukkaa!”

Parkuu äiti, vouti ilkkuu,hetken aikaalyönnit vinkuu,parku raikaa,siima sinkuu,pahoin voudin silmät vilkkuu.

Hiuksiin rääkättyä tarttuu,hoviin raastaa,porsas kieltähälle haastaaaina tieltä,äidin ruumis mustelmihin karttuu.

Koppiin tummaan hänet heittää,potkii kurjaa,äiti itkeepäivää nurjaa,riemut kitkee,toivotonna kasvot peittää.

Koiran penikoita pihaantuodaan heti,vouti naisenkopist’ veti,kalvakkaisen,tuoden siihen herran vihaan.

”Imettäös äiti noita”,herra ilkkuu,– kauhuissansaäiti vilkkuupolkijaansa.”Käyös työhön, koita, koita!”

Penikoita äidin rintaannosti vouti,rouvansakinherra noutinaurusihin,nauruansa väki nauroi iloisintaan.

Äiti itkee tuskissansa,pennut pureeäidin rintaa,kuka sureeorjan hintaa,viimein uinuu kauhussansa.

Verisenä äiti viedäänpoies tästä,kotihinsakärsimästä,haavoihinsa– sinne kuolleen hänen tietään.

Sit’ vaarini kertoi illoinkun laps’ olin vaan,hän kyynelekosket silloinsai vuolaina vuotamaan.

Hän ain’ sitä kertoi illoinsit’ entisorjuutta vaan,sen arvet, saakohan milloinmä rinnasta poistumaan –?