Nuorukainen ja kaiku

Nuoren miehosen ajajan arkoja hirviä verkkoinÄkkäsi äänekäs Neittonen Kaiku, kun äänehen ej voiVaiketa, ej myös ensiksi ikänä puhua taida.Viel’ oli Kaikulla ruumis, ej yksin ääntä; ja sentäänEj hän ääntävä suullaan enempää tehnyt kun nytkän:Monista sanosta viimmeset vaan hän kertoa voipi.

Koska hän nyt siis nuorosen harhoissa rotkoissa käyvänNäki ja rakastui; hän jälkiä seurasi salaa.Mutta jot’ enemmän seurasi, enemmän sydänkin syttyi:Samaten, kun tulikivehen kastettu pihkanen tikkuVikkelä, likelle vietynä, valkian äkkiä ottaa.Usein mieli hän makeilla puheilla parihin mennä,Lausuin lempeitä pyyntöjä! vaan oli luontoa vastaan;Eikä se antanut alkaa. Mutta mit’ anto se, siihenOli hän valmis: vartoon ääniä, joita hän kertois.

Tapahtu, että jo poikanen, joukosta joutunut kauvas,Kirkasi: kukasta tääll’ on? Tääll’ on, vastasi Kaiku.Tämäpä ällästyi; myös, katsoin kaikille kulmin,Tiuskasi kovasti: Tule. Ja taas: Tule, tiuskasi Kaiku.Taas hän katsoi! vaan ej ketään tullut, ja sanoi:Miksis minua pakenet? Taas sai sanansa jälleen.Hän sano toisella äänellä: yhteen tulkamme täällä!Mieluisammin taas, kun muuhun mihinkän ääneenVastaavainen, kertoi Kaikuna: Tulkamme täällä!Halulla sanojaan seuraten, meni hän metsästä maallen,Ja meni kiertoon kätensä ympäri toivotun kaulan.Poikanen pakeni: paeten, vie kätes halajamasta,Hän sano: ennemmä kuolisin, kuin saat minulta lupaa.Kaiku ei kertonut muuta kun: kuin saat minulta lupaa.

Mettissä kätkee hänensä hyljätty, häpeäväisetSilmänsä lehdissä lymyten, asujen rotkoissa yksin.Rakkaus rampoo vielä; ja hyljätyn kivulla kasvaa.Valveella olevat murenet raukkaa ruumista runsii:Laihuus kuroo kettä ja kuivaa ilmohin nesteen;Ääni ja luut ainoastaan enää jäljellä orat.Ääni se pysyy. Luut taas kivuksi näkyvän kuuluu.

Siitä hän mettissä kätkey: ej myös vuorella nähdä.Kaikilta kuullaan hän; vaan ääni nyt hänessä elää.