Pyyramo ja Thisbee

Pyyramo muodoltaan mitä pulskin miehen ol’ alku;Thisbee kaunoinen, hymysuu, rusoposkinen immyt.Vanhan kuuluisan Babyloonin muuritetussakaupungiss’ elivät nämä kaks’ ihanaa kevätkukkaailman huolia riemuissaan, sydän onnea täynnä.Toisilleen olivat nämä lapsuudesta jo saakkatuttuja, syntynehet samojen myös kattojen alla.Nytkin viel’ olivat kodit melkein yhtenä, – ei muukuin välisein’ ohut ollutkaan erotuksena niiden.Kerran, riemuillen kun nuoret leikkiä löivät,heidät huomaamaan sirosiivekäs Aamori sattui.Kohta nyt äkkäsi tää näkö voimallaan terävällä,kummankin sydän ett’ oli toiselleen kuni luotu.Nuolia viinestään hän siis kaks’ ottikin oitis,tähtäsi, ampui kumpaankin: heti syttyvi tästäheidän rinnoissaan tuli lemmen leimusa, puhdas.Vaan kun vanhemmat tämän äkkäsivät, heti silloinkiellettiin kokonaan kaikk’ alkava yhteys lasten.Pyyramo, Thisbeekin nyt sai surun aikoja paljon.Juttuni loppunut oisi jo heist’, ellei toki viimeinhäilyvä sattuma heit’ olis’ auttamahan vähän tullut.Pyyramo kerran näät väliseinäss’ äkkäsi aukon,jost’ ei milloinkaan tätä ennen tietoa ollut. –Ei, niinkuin sanotaan, siis rakkaus tee sokeaksi. –Lempimälauselmain salatie tuli luonteva tästä.Siinä kun iltaisill’ eripuolell’ aukkoa pientäseisoivat puhumass’ useasti he keskenähän, niin”Oi kuin”, huokasivat, ”katehellinen oot sinä, seinä!Miksi sä näin koetat meit’ estää? Oisiko paljo,jos sinä hetken vaan nyt sallisit yhtyä meidäntai edes aukenisit sen verran, suostuos, ettäsaattais’ ainoisen sulo suukon, kaksiki vaihtaa!”Turhaa kaikk’ oli tää. Yön tultua kumpiki hellätlausui jäähyväset sekä jäykkää suuteli seinää.

Muutaman’ aamuna taas olivat luo tullehet aukon;kumpiki heist’ olohons’ oli suuttunut aikoja sitten.Tuumasivat siis, kuink’ edes kertasen yhtyä voisi.Suostuivat kokemaan yön aikana hiipiä hiljaapois kotoaan ikävästä ja kaupungistaki poispäin.Kentäll’ ett’eivät lavealla he eksyä voisi,yhtymäpaikkana heill’ oli Niinon korkea kumpu.Siell’ oli marjoiltaan lumivalkea puu sekä tälläkumppaninaan liki juur’ iso lähde, mi tyynenä uinui.

Päivä, mi verkalleen oli laskeuvan näkynyt, jopainautui merehen, taas sielt’ ylös yö tuli synkkä.Kasvot peitettyin’ oven aukaisee sulo Thisbee,saapuu kummullen, puun määrätyn alle hän istuu.Hentosa tyttöki sai nyt lemmestään uroutta.Kas, jopa kauhukseen hän huomasi kuun sätehissaastelevan jalopeuran; suu pedon äskehisestähärkäin tappamisest’ oli verta ja vaahtoa täynnä.Lähteen luo janoaan tukehduttaaksensa se saapui.Joutuun Thisbee nyt pimeään paken’ arkana luolaan,vaan toki päähine jäi hänen äkkäämättähän aivan.Kun peto tarpeekseen oli juonut, lähti se metsään,mennessään ohi vaatteen tahrasi sen veriseksi.

– Pyyramo myöhemmin tuli puun luo, huomasi hunnun,kohtapa jäljet myös jalopeuran; vaaleni kasvot:”Meidät kummatkin kamal’ yö saat surmata”, lausui,”kosk’ on kuollut hän, jota ilman en olla ma saata.Kurja ma tappanut oon sun, kun sinun saapua käskinpaikkaan tällaiseen yön aikaan, enkä mä itserientänyt ennemmin sua tietty hyn yhtymäpaikkaan!Tulkaa, nälkäiset jalopeurat, myös minut syömään!Vaan toki pelkurimaist’ on kuoloa toivoa, pois se!”

Thisbeen huntuisen hän maast’ ylös otti ja lausuiköstuttain sitä suudelmilla ja kyynelihillä:”Saatpa sa nauttia nyt myös munkin vertani, vaate!”Tempasi huotrastaan silomiekan, min heti painoikylkehen oikeahan; heti taasen kiskasi siitäkuollessaan asehen pois; maahan Pyyramo kaatuipitkälleen. Veri koht’ ylös ilmaan ruiskuna purskui,kasteli puun; väri sen nyt tummaks’ äkkiä muuttui.

Tuolla jo luolastaan sulo Thisbee arkana rientääPyyramot’ etsimähän; haluaa nyt kertoa hälle,mitk’ on, mimmoiset hän vaarat välttänyt yksin.Paikan nähtyähän sekä myös puun muuttuneheksiäkkiä seisahtui hän tuumien outoa siinä.Vääntelevät jäsenet verisessä hän äkkäsi maassa.Astaht’ askelehen hän taapäin, vaaleni aivan.Parkasi immyt siin’ epätoivoisesti ja riensikuollehen yljän luo hajahapsin, suuteli itkeinlemmittynsä jo kylmiä kasvoja, huuteli ääneen:”Pyyramo, ryöstää sun mult’ on mikä sattuma voinut?Pyyramo, vastaahan! Sua vaan oma Thisbesi huutaa.Kuule jo, kuule jo! – Oi, kohotappas kasvosi maasta!”Pyyramo kuullessaan Thisbeen nimen aukasi hiukansilmiähän sekä taas, kun morsiamens’ oli nähnyt,sulki ne viimeisen nyt kerran. Vaan sulo tyttömiekan nähdessään sekä hunnun huokasi lausuin:”Niin, oma sun kätes’ on sinut surmannut sekä lempi.Vaan tähän ainoiseen on mullakin kyll’ uroutta,mullaki lempeä on, joka tuohon voimia tuopi.Etpä sä, kuolema, nyt niin muodoin meit’ erotakaan!Kuulkaa, vanhemmat, toki tää minun pyyntöni, ettämun sekä sulhoni tään samahan panisitte te hautaan!Vaan sinä puu, joka nyt vaan peität ruumihin yhden,meidän kummankin koht’ oot sinä peittävä ruumiit.Aina sa säilytä myös verivuodon merkkinä meistämarjasi tummakkaat!” – Heti nyt hän tempasi miekan,kärjen rinnalleen pani syöksähtäin sitä vastaan.Kuitenkin jumalat sekä vanhemmat rukouksenkuulivat impyisen: väri puun omenilla on ainatumma, ja säilyttää sama lempivien tuhan uurna.