Tulipalosta

Ei arvaa ihmis-parkaMaailman matkalla,Niin aina olla tarkkaVahingon varalla.

Pimeys peittää ajatKuin ompi edessä,Vahingot tuottaa vajaatMaassa ja meressä.

Kuin polttaa tulipaloHuoneet ja vaattehet,Vahingollinen valoVie kaikki einehet.

Valkia vaan ei säästäEi leivän palaista,Ei varjelemaan päästäOttamaan iltaista.

Valkia on vihainen vierasJos vaan on vallan pääll’,Kaupungit kans’ on teuras’Ennen kuin tietää tääll’.

Taas nähtiin tulipaloJo tehneen työtänsä,Vahingollinen valoVei kaikki myötänsä.

Kuin kovasti se koskeeKuin niitä kärsivät,Ei osaa lukua laskeeVaan itse itkijät.

Syystäpä silloin itkeeKuin kaipaa kaikkia,Kivulla myöskin kitkeeJälkiä valkian.

Kyllä Herra kyynäleetkinLukeepi leiliinsäJa itku-pisaratkinHyväksi heillensä.

Hän muuttaa murheen-maljatItkevill’ iloksi,Ja kutkeratkin kaljatMyös ilo-viinaksi.

Vaikka se väli aikaOn kyllä karvasta,Kuin saapi kauvan maistaaKatkerasta kalkista.

Vasta haudan yläpuollaKaikki murheet maksetaan,Ei siellä enää huollaVaan jalost jaksetaan.

Kuin kyynäleillä kylvääOn hyvää siemmentä,Ilolla niistä niittää,Kyllä monta kymmentä.

Niin sanoo itse HerraPyhässä kirjassans’,Hän maksaa murheet kerran,Viisaammassa virassans’.

Jos Herran omat ollaanJa rakkaat lapsensa,Niin Tuonnelaankin tullaan,Korkiaan kotiinsa.