Hautaus-virsi (Koskinen)

Nyt herkeä, surkea parku,Jopa itkunne hillittäkäätte;Sillä kuolema kauhistavainenEi o muuta kun elämän porras.

Mitä kammio kaivettu maahan,Mitä patsahat kaunihit tietää? –Sitä vain, että kätketty ruumisAinoastahan unehen uupui.

Tuo ruumispa rauennut tuossaHengetönnä nyt nuohana nukkuu; –Ei aikoakaan, jopa taas onSillä uudesta tunnot ja mielet.

Ei aikoakaan, kun on lämminAsumuksehen tuttuhun tullut,Elähyttänyt autiot aivut,Jopa raajatkin uutehen toimeen.

Mikä kuolijan kankeudessaMädännyksissä makasi ennen,Se silloin sievästi lentääKera sielunsa antuahaisen.

Kuten siemenki lahoten maassaItämistänsä valmisteleevi,Jopa turpehen tunkevan altaTuo tähkiä teriä täynnä;

Samatekkin on ruumihin laita,Joka autuahampana vuonnaTaas tarmonsa entisen ottaa,Väsymättömän kestävän voiman.

Sepä juuri on kuoleman voitto,Ett’ on lauttaus taivahan tielle:Kah, salmea toisella puolenIlo autuas läheltä loistaa.

Ota, nurmi, nyt helleydelläTämä nukkuva haamunen haltuus’;Se on ihmisen mainio muoto,Jonka lainaksi sulle nyt uskon.

Asui äskehen siinäkin henki,Itse luojansa laatuhun luotu;Sitä hallitsi viisaus vankka,Jonka Kristus on hurskaille suonut.

Tämä ruumis sun tallehes’ kätke;Sen on luojansa etsivä kerran,Oman kuvansa vaativa sulta,Omaisuutensa ottava luokseen.

Kah, kerrankin joutuvat ai’at,Joina Jumala toivomme täyttää;Sä silloin antaos jälleenTämän ihmisen jäännökset ilmi.